Karanteenin kamala ihanuus
Oih, miten voikaan olla ihanaa ja luonnollista olla ilman ihmiskontakteja?
Kuinka vähäisesti tämä kaikki on omaan elämääni vaikuttanutkaan? Ainoa selkeä ero on siinä, etten enää koe jatkuvaa alemmuudentunnetta kun ystäväni sosiaalisessa mediassa jakavat yhteisiä kokemuksiaan. En jää enää mistään paitsi...
Mutta voisiko se omakin elämäni olla jotain muuta?
Voisinko tehdä muutakin, kun nauttia vain omasta seurastani? Mitäpä jos tämän koronan jälkeen, koettaisin joskus pyytää itse jonku tuttavani kanssani vaikka sinne "yhdelle"?
Tulisinko itsekin sen jälkeen kutsutuksi? Edes joskus?
Mutta se siitä, keskittyen nykyhetkeen, siihen minkä näissäkin teksteissä jo havaitsee:
KUINKA HEMMETIN VAIKEA ON ALOITTAA JOTAIN?
Kun siihen pääsee kiinni, ja osaa perustella sen itselleen, asia on yksinkertainen ja sen vain "hoitaa alta pois"
Nyt kun kotona on kaikki, koko ajan... ja se aloittaminen on päiväpäivältä vaikeampaa.
Jonkinlaisen rytmin olen pyrkinyt pitämään kyllä itselläni, mutta huomattavasti hankalampaa se on nyt, kun täytyy päivittäin kuitenkin patistella koululaisia omiin hommiinsa.
Onneksi heilläkin alkaa tiukempi kuri: Verkkotunnit lukujärjestyksen mukaan.
Oman ajan tarve on kyllä potenssissa sata... nyt viikonloppuna sitä piti olla tarjolla, mutta en olekaan varma, en tiedä voiko siihen sopimukseen luottaa lasten toisen vanhemman osalta?
Kuinkahan tätä asiaa pohditaan ydinperheessä? Ja onko aika itselle kuinka tarpeellista tilanteessa, jossa toinen aikuinen on tukena kaikessa päivittäin... Kun olet yksin, tarvitsee palautumisen useammin, kun silloin jos jaat kaiken; laskut, ruuat, kuljettamiset, siivoamiset... ylipäätään kaiken.
Arjen kuormitus on ainakin oman kokemukseni mukaan kasvanut tuplaten, kun vertaan aikaa ydinperheessä. Jos ennen olin halukas osallistumaan johonkin "tyttöjeniltaan" (siskojen kanssa) ehkä kerran 1-3kk, eli harvoin, niin nyt tuntuu että vähintään kerran kuukaudessa olisi PAKKO päästä johonkin aikuisten kesken... Olemaan "vastuuton"
Älkää käsittäkö väärin, ei välttämättä edes sitä alkoholia, ehkä siideri, jos sitäkään.
Mutta se HETKI itselle.
Kuinka oppia rakastamaan itseään, aidosti. Hyvällä tavalla.
Siten ettei se oman elämän arvostaminen tapahtuisi kenenkään toisen kustannuksella?
Kuinka vähäisesti tämä kaikki on omaan elämääni vaikuttanutkaan? Ainoa selkeä ero on siinä, etten enää koe jatkuvaa alemmuudentunnetta kun ystäväni sosiaalisessa mediassa jakavat yhteisiä kokemuksiaan. En jää enää mistään paitsi...
Mutta voisiko se omakin elämäni olla jotain muuta?
Voisinko tehdä muutakin, kun nauttia vain omasta seurastani? Mitäpä jos tämän koronan jälkeen, koettaisin joskus pyytää itse jonku tuttavani kanssani vaikka sinne "yhdelle"?
Tulisinko itsekin sen jälkeen kutsutuksi? Edes joskus?
Mutta se siitä, keskittyen nykyhetkeen, siihen minkä näissäkin teksteissä jo havaitsee:
KUINKA HEMMETIN VAIKEA ON ALOITTAA JOTAIN?
Kun siihen pääsee kiinni, ja osaa perustella sen itselleen, asia on yksinkertainen ja sen vain "hoitaa alta pois"
Nyt kun kotona on kaikki, koko ajan... ja se aloittaminen on päiväpäivältä vaikeampaa.
Jonkinlaisen rytmin olen pyrkinyt pitämään kyllä itselläni, mutta huomattavasti hankalampaa se on nyt, kun täytyy päivittäin kuitenkin patistella koululaisia omiin hommiinsa.
Onneksi heilläkin alkaa tiukempi kuri: Verkkotunnit lukujärjestyksen mukaan.
Oman ajan tarve on kyllä potenssissa sata... nyt viikonloppuna sitä piti olla tarjolla, mutta en olekaan varma, en tiedä voiko siihen sopimukseen luottaa lasten toisen vanhemman osalta?
Kuinkahan tätä asiaa pohditaan ydinperheessä? Ja onko aika itselle kuinka tarpeellista tilanteessa, jossa toinen aikuinen on tukena kaikessa päivittäin... Kun olet yksin, tarvitsee palautumisen useammin, kun silloin jos jaat kaiken; laskut, ruuat, kuljettamiset, siivoamiset... ylipäätään kaiken.
Arjen kuormitus on ainakin oman kokemukseni mukaan kasvanut tuplaten, kun vertaan aikaa ydinperheessä. Jos ennen olin halukas osallistumaan johonkin "tyttöjeniltaan" (siskojen kanssa) ehkä kerran 1-3kk, eli harvoin, niin nyt tuntuu että vähintään kerran kuukaudessa olisi PAKKO päästä johonkin aikuisten kesken... Olemaan "vastuuton"
Älkää käsittäkö väärin, ei välttämättä edes sitä alkoholia, ehkä siideri, jos sitäkään.
Mutta se HETKI itselle.
Kuinka oppia rakastamaan itseään, aidosti. Hyvällä tavalla.
Siten ettei se oman elämän arvostaminen tapahtuisi kenenkään toisen kustannuksella?
Kommentit
Lähetä kommentti